Syitä ja seurauksia

Huomenna se koittaa. Aamukymmeneltä Itä-Uudenmaan käräjäoikeudessa, Porvoossa, kihlakunnansyyttäjä Maren Salvesén lukee minulle syytteen, jossa hän vaatii minulle rangaistusta siviilipalveluksesta kieltäytymisestä.

"Horila on tuomittava ehdottomaan vankeusrangaistukseen, jonka pituus on puolet suorittamatta olevasta palvelusajasta."

Täytyy myöntää, että vielä vuosi sitten en olisi osannut kuvitella kuulevani tuota lausetta; sivarihan minusta piti tulla. Jälkikäteen on kuitenkin helppoa katsoa taaksepäin ja huomata, miten kaikki lopulta johti tähän päivään.

Ollessani noin nelivuotias kävimme perheen kanssa Parolan (muistaakseni) varuskunnassa moikkaamassa veljeäni, joka suoritti siellä asepalvelustaan. Itse käynnistä en muista mitään, mutta jälkeenpäin minulle on kerrottu, että olin ihmetellyt suureen ääneen: "Täällä on näin paljon sotilaita, eikä vihollista missään!" Tokaisu pohjautui ehkä enemmän lapsen viattomuuteen kuin suureen pasifistiseen oivallukseen; joka tapauksessa se on looginen pohja sitä seuranneelle ajatusmaailman kypsymiselle.

En koskaan muista ajatelleeni armeijaa todellisena vaihtoehtona. Pidin kuitenkin melko pitkään senkin oven auki mielessäni siitä yksinkertaisesta syystä, etten tiennyt siviilipalveluksesta käytännössä mitään hullunkuriset "Siellä pääsee pyyhkimään mummojen perseitä"-anekdootit poislukien. Kuusitoistavuotiaana kyllästyin kuuntelemaan mielikuviin perustuvia kärjistyksiä ja havaitsin lyhyen tutkimustyön jälkeen, ettei sivarin palvelusaika ole lainkaan niin vessapaperiorientoitunutta kuin voisi äkkiä kuvitella. Päätökseni oli -niin ainakin luulin - sinetöity; siviilityökokemuksen hankkiminen olisi minulle mielekkäämpää kuin tappamisen opettelu. Annetaan aseet heille, jotka niitä haluavat käyttää - minä suorittaisin palvelukseni rauhan puolesta.

Kesti melko pitkään, ennen kuin aloin kyseenalaistaa koko järjestelmän mielekkyyttä; onhan miessukupuolen päähän jo pienestä iskostettu se ajatus, että maanpuolustus on kaikkien yhteinen velvollisuus siinä missä peruskoulunkin käynti. Suomi antaa meille niin paljon, että muutaman kuukauden palvelus on kohtuullinen takaisinmaksu isänmaallemme, sillä uskottava puolustus voidaan toteuttaa vain asevelvollisuuden kautta. Sitä paitsi siviilipalvelus on kaikille vapaa valinta, mikäli sotiminen ei kiinnosta!

Sisäinen kapinalliseni alkoi pikku hiljaa herätä, kun ajan kuluessa puolihuolimaton nettiselailu ja looginen päättely käänsi nämä kiveen kirjatut perusteet yksi toisensa jälkeen päälaelleen.

Sanapari "uskottava puolustus" alkoi herättää sitä enemmän hilpeyttä, mitä enemmän asiasta luin. Valtavalla reservillämme olemme miesvahvuudessa Euroopan kärkipäässä, mikä on erittäin hyödyllistä, jos vaikkapa Ruotsi päättää hyökätä maahamme. "Todellisia uhkia", siis Venäjää, Venäjää ja Venäjää vastaan pitäisimme korpisotureillamme rajaa hallussamme ehkä riittävän kauan, jotta Olympiastadionin tornin, Näsinelulan ja muiden kansallisesti merkittävien tornien huipulle ehdittäisiin ripustaa kerrostalon kokoiset valkeat liput luovuttamisen merkiksi. Ei kai kukaan tosissaan usko, että talvisodan ihme toistuisi nykypäivänä? Ja mikä tärkeämpää: ei kai kukaan tosissaan usko, että itänaapurillamme olisi yhtään painavaa syytä hyökätä nykypäivänä?

Siviilipalvelus tuntui minustakin vapaalta valinnalta juuri niin pitkään, kunnes tajusin, että moni tuttavapiirissäni meni armeijaan juuri sen vuoksi, että sivari sattuu olemaan kaksinkertaisesti pidempi reissu. Jotkut perustelevat pidempää kestoa sillä, että "sivarit pääsevät niin helpolla, kun eivät joudu metsään rämpimään". Useat ihmisoikeustahot ovat toisaalta sitä mieltä, että palvelusten haastellisuustasoa ei voi suoraan verrata, jolloin palvelusaika on ainoa tasa-arvoinen mitta. Juuri tästä syystä totaalikieltäytyjät lasketaan Amnestyn listoilla mielipidevangeiksi.

Nämä faktat olivat jo omiaan nostamaan hämmennystäni, mutta varsinainen oivallus oli havaita pakollisen palveluksen ainutlaatuisuus sivistysvaltiossamme. Oppi- ja asevelvollisuuden rinnastaminen on suoraan sanottuna järjetöntä; yhtä hyvin voisi verrata keskenään lasta, jota käsketään syömään vihanneksensa kasvaakseen isoksi ja vahvaksi ja naista, jota käsketään ottamaan pomolta suihin, mikäli hän haluaa säilyttää työpaikkansa. Vastakkainasettelussa ovat a) alaikäinen, jonka tulevaisuus pyritään turvaamaan ja b) täysi-ikäinen henkilö, josta auktoriteetti pyrkii repimään irti mahdollisimman paljon hyötyä. Mitä pidemmälle ajatusketjussani pääsin, sitä vähemmän löysin perusteita sille, että täysi-ikäinen ja täysijärkinen henkilö voidaan pakottaa työhön, oli se sitten maanpuolustusta tai siivousta. "Kansallisen turvallisuuden varmistaminen" on ontuva peruste pakkovallalle, sillä eihän poliisejakaan haeta koko ikäluokasta kutsuntojen kautta. Asepalvelus on ainoa keksimäni tapaus, jossa pomolle ei sanota ei.

Kutsuntojen lähestyessä siviilipalvelus tuntui kuitenkin siltä järkevimmältä vaihtoehdolta. Juttelin valinnoista siskoni kanssa, joka tokaisi: "Ihan sama, kunhan et totaaliksi ala. Se on jo pelleilyä." Siinä vaiheessa olin vielä aivan samaa mieltä; eihän tässä touhussa järkeä ollut, mutta kuka idiootti nyt ampuisi itseään jalkaan menemällä vapaaehtoisesti vankilaan, kun voisi selviytyä tavallisella vuoden työllä? Kutsuntatilaisuus oli silti omiaan herättämään taas ajatuksen kieltäytymisestä: upseeri, pappi ja kaupunkinjohtaja pitivät pitkät puheet siitä, kuinka asevelvollisuus onkin aseoikeus ja miten armeija auttaa uralla, laittaa kuntoon ja on muutenkin jokaisen järkevän miehen valinta. Siviilipalvelusta käsittelevät diat hypättiin "vahingossa" yli - "Voitte itse ottaa selvää, jos kiinnostaa" - totaalikieltäytymistä ei toki mainittu sanallakaan. Odotellessa saimme katsoa ihanaisia propagandavideoita, joissa nuoret miehet möyrivät maassa, räiskivät pyssyillään ja hymyilivät kameralle, ja kaiken kruunuksi näytettiin tietysti talvisotahistoriikkia. Kukapa ei tuntisi suurta ylpeyttä (ja ennen kaikkea velvollisuutta) maastoasussaan, kun ajattelee veteraanien urotekoja?

Mutta sivaripaperien kanssa sieltä lähdettiin, lähinnä saamattomuuden ja pelon takia. "Mitä vaikutusta yksittäisellä kieltäytymisellä muka olisi? Ja mitä sukulaisetkin ajattelisivat?" Mitä lähemmäksi siviilipalveluksen aloitus hiipi, sitä kauemmaksi jäivät radikaalit ajatukset. Leirillähän voisi olla vaikka hauskaa!

Ja sitä siellä olikin: voin täydestä sydämestäni sanoa, että koulutusjakso Lapinjärvellä on tähänastisen elämäni parhaita kokemuksia. Luennot konfliktinratkaisusta, politiikasta ja elämän tarkoituksesta olivat valaisevia, luennoitsijat mukavia ja tapaamani ihmiset ehkä mielenkiintoisinta väkeä, johon koskaan tulen törmäämään. Hienojen hetkien lisäksi muistan kuitenkin myös paljon puolileikkisiä tokaisuja: "Kyllähän sitä linnaan voisi lähteä, jos olisi pokkaa." Yleensä nauroimme asialle yksimielisesti ja vaihdoimme sitten puheenaihetta; joku muu voi tehdä noin, en minä. Leirin loppuessa tunnelmat olivat jopa haikeat: jos näin hyvässä seurassa voisi viettää 12 kuukautta, ei protestointiin olisi mitään aihetta!

Loppujen lopuksi harmaa arki taisi olla se asia, joka avasi silmäni lopullisesti. Lastenkodilla työskentely oli sinänsä mielenkiintoista eikä lainkaan epämiellyttävää, mutta viikkojen kuluessa yksi ajatus puski yhä useammin pintaan: Miksi minä olen täällä? Aluksi vastasin itselleni latteuksin, kuten "Saat arvokasta työkokemusta, josta voi olla hyötyä tulevan ammattisi kannalta" tai "Eipä sinulla ole muutakaan tekemistä". Ponnettomat vastaukset toivat jatkuvasti esiin uusia kysymyksiä, kunnes huomasin monena yönä peräkkäin pyöriväni sängyssä aamuneljältä ja miettien, miksi petän itseäni ja annan teoillani oikeutuksen asialle, jota vastustan jokaisella solullani. Moraali voitti lopulta pelon; ystävien tuki auttoi päätöksessä valtavasti. Kun kävelin viimeisen kerran lastenkodilta pois jätettyäni kieltäytymisilmoitukseni, kehoni täytti harvinaislaatuinen tunne - olin viimein unohtanut sosiaalisen paineen ja itsekkään helppouden tavoittelun. Olin viimein tehnyt jotain arvokasta ja oikeaa.

Tämä ei ollut helppo päätös. Olen vieläkin pahoillani lastenkodin työntekijöiden ja asukkaiden puolesta ja toivon, ettei yhtäkkinen lähtöni aiheuttanut liikaa pahaa verta. Tiedän, ettei osa läheisistäni hyväksy ratkaisuani, enkä pidä siitä, että se hiertää välejäni heihin. Tällä kirjoituksellani yritän osoittaa sen, etten halua vain vittuilla valtiovallalle. Noudatan periaatetta, joka omasta mielestäni johtaa parempaan lopputulokseen kaikille. Samaa mieltä ei kenenkään tarvitse olla - sinäkin, siskoseni, saat edelleen pitää minua pellenä (ei muistella tätä pahalla) - mutta toivoisin arasti, että tämä omaelämäkerrallinen eepokseni herättäisi ihmisiä pohtimaan ajatusten ja tekojen mahdollista ristiriitaa. Tehkää päätöksenne kutsunnoissa ja elämässä, mutta varmistakaa, että päätös on omanne.

Huominen on jo monta tuntia lähempänä kuin aloittaessani tämän tekstin kirjoittamisen. Tuloshan on jo etukäteen varma, tarkoitus on nauttia pelistä. Kaikki viihteen ystävät ovat tervetulleita saapumaan paikalle - ei päästetä niitä helpolla!

Saatesanoiksi voisin lainata vapaasti ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen johdantoa:

"On välttämätöntä, että ihmisoikeudet turvataan oikeusjärjestyksellä, jotta ihmisten ei olisi pakko viimeisenä keinona nousta kapinaan pakkovaltaa ja sortoa vastaan."

Toivottakaa onnea. Sitä todella tarvitaan.